Performanssissa Pyydän anteeksi osallistuja kertoo taiteilijalle asian, jota haluaisi pyydettävän itseltään anteeksi. Taiteilija ja osallistuja suunnittelevat mistä palasista anteeksipyyntö koostuu. Senjälkeen taiteilija asettautuu osallistujan toivomaan anteeksipyytäjän asemaan, ja suorittaa osallistujalle tämän toivoman anteeksipyynnön. Teos toimii hieman kuin käänteinen rippituoli: sen sijaan, että osallistuja tulee pyytämään anteeksi, hän on paikalla anteeksipyynnön kohteena. Osallistuja saa tuoda teokseen pienen tai suuren, vakavan tai leikkisän, anteeksipyynnön aiheen. Performanssin aikana käydyt keskustelut ovat luottamuksellisia.

Olen pohtinut anteeksipyytämistä sekä elävän elämän että julkisen keskustelun kautta viime vuosina: milloin pitää pyytää anteeksi? Voiko sen tehdä väärin? Mikä merkitys anteeksipyytämisellä on eteenpäin siirtymisen kannalta? Ajattelen, että anteeksipyytäminen on vahvasti läsnä yhteiskunnassamme sekä yksityisenä että julkisena performanssina. Siksi performanssitaide sopii hyvin aiheen käsittelyyn.
Lasten vanhempana anteeksipyytäminen ja -antaminen on sellainen asia, josta tulee keskusteltua hyvin käytännönläheisesti.

Kun huomaa satuttaneensa toista, kannattaa pyytää anteeksi. Se voi tuntua vaikealta ja joskus hävettää, mutta kannattaa silti sanoa anteeksi. Samalla asialla on yhteiskunnallisia tasoja: olen esimerkiksi seurannut, miten julkisuudessa toimivia henkilöitä vaaditaan pyytämään anteeksi, oli kyse sitten poliitikosta tai muusta näkyvästä ihmisestä.

Vaatimus julkiseen anteeksipyyntöön saattaa kohdistua hyvin erilaisiin tekoihin, #metoo-teemoista tai poliittisista päätöksistä yksityiskohtaisempiin hankauksiin puhumisen tavoista. Mikä anteeksipyynnön merkitys silloin on, ja kenelle se oikeastaan kohdistetaan? Joskus on myös kysyttävä, milloin anteeksipyytäminen on huonolla tavalla “vain performanssia”. Jos suuryritys pyytää anteeksi luonnon tuhoamista, mutta ei muuta toimintaansa, mitä merkitystä anteeksipyynnöllä on? Lausahdus “Sori siitä!” on saanut meemiarvoa ja toistuu karnevalistisessa käytössä.

Myös historian käsittelyssä on väliä, onko anteeksipyyntö kiilotettu lause, vai sisältääkö se syvempää muutosta. Esimerkiksi tutkija Helga West on käsitellyt teologian oppialaa edustavassa työssään anteeksipyyntöä suhteessa suomalaisten saamelaisiin kohdistamaan sortoon. Entä mitä jos anteeksipyynnön tarvitsisi jonkin sellaisen asian suhteen, mistä sitä ei syystä tai toisesta pysty koskaan saamaan?

Voi olla, että joissain kysymyksissä anteeksipyytäminen saa laajoja yhteiskunnallisia merkityksiä. Ja samalla se voi olla osa aivan arkista vuorovaikutusta: sitä että pyytää anteeksi kun mokailee, oli se sitten vahingossa tai tahallaan. Joka tapauksessa anteeksipyytämiseen liittyy monesti voimakkaita tunteita. Voiko anteeksipyytämisen harjoittelu esitystaiteessa saada siitä tekona ja tapana esiin jotain toisenlaista, ehkä muutoksen kannalta oleellista?

Maailmassa, jossa yksityisen jakaminen tuhansille ihmisille on yhä helpompaa, teoksen rajaaminen kahdenkeskiseksi tuntuu melkeinpä radikaalilta. Koen sen ehdottomasti raikkaana ratkaisuna. Kahdenkeskisessä taiteessa rajaaminen voi saada aikaan yllättävästi lisää tilaa: tilaa tunnekokemukselle, vuorovaikutukselle, ja läsnäololle. Siinä missä monesti ajan henki on tavoitella mahdollisimman monia kontakteja ja jakoja, kahdenkeskinen taide palaa muistuttamaan yksinkertaisesta ihmisten välisestä läsnäolosta.

Performanssiin on tervetullut kuka tahansa aiheesta kiinnostunut. Kannustan osallistumista harkitsevaa lähtemään rohkeasti mukaan, vaikka oma anteeksipyynnön aihe tuntuisi epävarmalta. Tässä teoksessa on onneksi tilaa sekä syvällisille että kevyemmille aiheille, joten niitä saa tuoda mukanaan aivan laidasta laitaan!

Kiitos festivaalin järjestämisestä! On ilo päästä tekemään kanssanne oikeasti ihmisten väliseen kohtaamiseen keskittyvää taidetapahtumaa! 🙂